Niin hyviä pakkaspäiviä! Mietin siinä -29 asteessa mattoja hangessa harjatessani, että on meillä täällä pohjoisessa aika erikoinen meininki. Tuntuu etten ole käynyt ikuisuuksiin ihmisten ilmoilla. Täällä karvalakki vinossa pyörinyt pitkin hankia, ja sitten kun piti lähteä keikalle, hukkasin auton avaimet. Käänsin koko asunnon, soitin epäkypsän raivoamispuhelun ja syytin kanssaeläjää avainten hukkaamisesta, vaikka olin tietenkin itse hukannut ne.

Eilen juhlittiin aamuun, samalla kun vanhan kauppahallin ikkunoiden takana leijui maailman kaunein lumisade. Vuosien määrällä ei ole väliä, mutta sillä onko vuosissa elämää on. Yritän muistaa elää niin vimmatusti. Koko ajan on jonkun aika lähteä. Minä kun vaan niin rakastan tätä sirkusta, ja toivoisin ettei tarvitsisi lähteä koskaan. Tai päästää muita lähtemään.

             Joku vähän viluisena syntynyt

             kolmet villasukat ja untuvatossut
             kolmet housut
             kolme villapaitaa 
             ja kaulahuivi. 
             Niin, sisällä.

             Tulihan se talvi eteläänkin.

             Auto ei lähde käyntiin,
             ja kissa nukkuu maailman pienimmällä kerällä
             aina siellä missä on lämpimintä.

             Päivä on mennyt tulta pidellessä,
             vaan eihän se pysy.
             -27°c on ei mitään siellä mistä tulimme.
             Jos jatkuisi näin, pian saattaisi joutua jäämään tänne. 

             Lunta vain sataisi ja sataisi,
             sellaisina nauhoina niin kuin radiossa sanottiin,
             ja sitten koko mökki hautautuisi lumeen.

             Mikä murhenäytelmä,
             vaikka oikeasti ei paremmin voisi olla!

             
             Kellari täynnä ruokaa, ja huopikkailla pääsisi kyllä saunalle.

             Joulukuusi jouduttaisiin pitämään vielä kuukauden, 

             koska ulko-ovea ei tohdi avata, ettei pakkanen pääse sisään.

             Ikkunoihin ilmaantuisi lisää aarteita,

             ihan niin ettei ulos näkisi,

             ja jos sitä ei lasketa, että falskaa niin maan perkeleesti, 

             toivoisin että ne säilyisivät siinä ikuisesti,

             tai ainakin siihen asti kunnes oltaisiin taas valmiita
             kevääseen.

 
Huijasin vähän. En tiennyt että tunturissakin on joulupuita. 

Eläinystäviä ei tarvinnut odottaa tällä kertaa päivääkään. Istuin aamupalalla keittiön pöydässä, kun pieni valkoinen poro ilmestyi ikkunan taakse. Siinä me sitten hetki katseltiin toisiamme, lappi ja minä. -- Niin, se tapahtui taas. Voisin jäädä tänne.

Vuoden viimeinen joulupuu, lupaan. Huomenna herään pohjoisessa. Vedän sukset jalkaan ja hiihdän joen yli tunturiin. Toivon, että näen sen maailman kauneimman valon, ennen kuin pimeä nielaisee koko maailman. Toivon, että näen ketun ja lauman poroja, jotka kulkevat hiljaa ohitse. Toivon, että ainoa ääni mikä meistä lähtee on suksien hiljainen suhina. Toivon, että lappi tekee sen minkä se on tehnyt aina; antaa käydä maailmaansa, kulkee kettuna ladun vartta, katsoo silmiin ja katoaa sitten syvälle metsään. 
Tiesittekö, kun sitä on kerran katsonut silmiin, sitä ikävöi aina.

Berliinin matkamuistoja.
Hetkellisessä mielenhäiriössä on hyvä tehdä lentolippuhankintoja, ja lähteä matkaan keskellä kiireisintä kevättä. Toimii!
Kolme ja puoli päivää on vain kovin lyhyt aika. 
Vaikka ehtiihän siinä yhtä ja toista.

Siinä ajassa ehtii mm. nousta ja laskeutua lentokoneella neljä kertaa. Matkustaa metrolla ristiin ja rastiin. Syödä kolme liian isoa aamiaista, kaksi päivällistä, kolme iltapaa, juoda kahvia joka kolmas tunti, unohtamatta viiniä, joka on täällä liian halpaa. Ajella ilman karttaa pyörällä ympäri kaupunkia, ja eksyä ilman että se haittaa. Ihastella puistoja, jokia, värejä ja putiikkeja. Nukkua, lukea ja kävellä jalat kipeiksi. 

Kirjoittaa, kuvata ja pötkötellä hylätyllä lentokentällä. Ihmetellä muuria ja historiaa joka on hämmentävän lähellä. Tavata ystäviä, käydä konsertissa,kiertää paikallisilla markkinoilla ja pyöräillä öistä katua viereisen korttelin kotiin nukkumaan. Herätä seuraavana aamuna liian aikaisin, ja huomata että kotona kaikki on muuttunut sillä välin vihreäksi. 

Paras aika vuodesta! Valkovuokkoja kaikkialla, ja ihan pian puissa se maailman kaunein vihreys, jonka voi nähdä vain kerran vuodessa. Ja ensimmäiset omenankukat! Jäin niistä paitsi viime vuonna, kun olin kaukana. En lakkaa ehkä ikinä ihmettelemästä miten kaunista täällä on. Unet ne vaan jaksaa olla raskaita.

Sain viikonloppuna kuumetaudin ja kananpoikia. Matkustivat pahvilaatikossa niin kauan, että luulin niiden kuolevan järkytyksestä. Mutta ei, yhden hätämunankin olivat kulkuneuvoonsa pyöräyttäneet. Reidar, Tolstoi, Alma-kana ja nimettömät kolmoset. En tiedä mitä seuraavaksi. Matias toivoo poroa. Kuinkas muutenkaan.