Vanhassa kodissa.

Matkamuistoja.

En nukkunut sinä yönä silmäystäkään kun saavuimme sen turkoosin meren rannalle. Kuuntelin miten tuuli riepotti yöllä bambumajaani, ja meri pauhusi mustana ja vaativana. Ja sitten alkoi sataa. Meteli oli valtava, ja olin varma että Jumala rankaisee myrskyllä joka pyyhkäisee koko saaren. Sitä mistä rankaisee, en tiedä. Liikaa ajatuksia. Kuuma kuin helvetissä. Säätiedotus näyttää koko viikoksi trooppista myrskyä, ja minulla vain tämä mitätön majani.

Yö on pitkä sille joka odottaa. Ja sille joka pelkää. Lopulta kun katon raosta näkyi välähdys aamusta, nousin ja kävelin rantaan. Ymmärsin ettei ulkona myrskyä. Tuuli vain tanssitti merta, ja minä kuvittelin varmaankin kaiken.

Näin auringon nousevan meren takaa ja maalaavan sen purppuralla. Kiipesin vesitorniin, ja katselin kun viidakkoon palasi värit. Bambumajojen kattoihin, puiden kukkiin, ja pieniin keltaisiin lintuihin, jotka tulivat metrin päähän katsomaan miksi olen valvonut koko yön.

Kun aurinko oli jo korkealla, löysin mustavalkoisen kissaystävän nukkumasta majani portailta. Öisin se valvoi niin kuin minäkin, ja päivisin nukkui ulkosuihkumme katolla. Pestessäni iholtani hiekkaa ja suolaa, näin sen lepäävän päälläni palmunlehtien varjossa, ihan niin kuin kuollut. Nukkumassa pois yöllisiä matkojaan, niitä joita minä en saanut nukutuksi.

 Onni on ystävät ja kiertävä kitara. Syysjuhlat ja ennenaikainen joulupuu. Se saa luvan olla siihen asti kunnes pimeys on taas selätetty. Ja ehkä senkin jälkeen. Päätin että tänä vuonna yritän ajatella pimeydestä uudella tavalla. Sillä tavalla kuin ystävästä ajatellaan.

Yhtenä lokakuun päivänä.

Aika kuluu. Tuntuu etten ole ollut poissa päivääkään. Olen nähnyt niin paljon kaunista, minä joka en edes välittänyt matkustaa. Kahdeksan nousua ja laskua. Kuusitoista kertaa kuoleman pelkoa.

Maailma on muuttunut pieneksi. Olen nähnyt samana päivänä Mexicon polttavan aurinkon, kanjonit ja kuivaa maata kiertävät joet, joiden on pakko olla käsityötä. Olen nähnyt pohjoisen taivaan muuttuvan aamuksi, samalla kun taakse laskeutuu yö. Olen nähnyt lumiset vuoren huiput, ja meren joka on jäätä. Olen palannut vihreään kotiin, ja nähnyt lumisateen peittämät juhannusruusut. Olen tuntenut kylmyyden ja kuumuuden, ja unohtanut heti miltä aurinko tuntui eilen.

Olen nähnyt niin paljon. Tuntenut kaukanakin aina liikaa tai liian vähän. Olen lukenut siitä joka maalasi itseään eloon sairastumisensa jälkeen. Rakensi pirstoutunutta ruumistaan, ja ymmärsin että olen yrittänyt tehdä epätoivoisesti samaa. Olen yrittänyt kirjoittaa itseäni lauluihin henkenipitimiksi, niin että se on ollut hetkittäin ainoa keino tulla näkyväksi. Ainoa keino kestää kipua. Mutta en ole kirjoittanut vuoteen. Koska en pidä sitä minään. Koska en pidä minää minään. Koska minulle on opetettu niin. Ei tarkoituksella, mutta sillä ei ole merkitystä. Kuvittelin että vahvat tekevät niin. Ovat olemassa vain omassa maailmassaan. Eivät tee itsestään numeroa. Eivätkä tee itseään näkyviksi. Eivätkä voi siksi koskaan päästää ketään lähelleen. Mutta ne ovat väärässä. Ja minä aloitan tästä. Maalaamalla itseni eloon.