Maailma on muuttunut pieneksi. Olen nähnyt samana päivänä Mexicon polttavan aurinkon, kanjonit ja kuivaa maata kiertävät joet, joiden on pakko olla käsityötä. Olen nähnyt pohjoisen taivaan muuttuvan aamuksi, samalla kun taakse laskeutuu yö. Olen nähnyt lumiset vuoren huiput, ja meren joka on jäätä. Olen palannut vihreään kotiin, ja nähnyt lumisateen peittämät juhannusruusut. Olen tuntenut kylmyyden ja kuumuuden, ja unohtanut heti miltä aurinko tuntui eilen.
Olen nähnyt niin paljon. Tuntenut kaukanakin aina liikaa tai liian vähän. Olen lukenut siitä joka maalasi itseään eloon sairastumisensa jälkeen. Rakensi pirstoutunutta ruumistaan, ja ymmärsin että olen yrittänyt tehdä epätoivoisesti samaa. Olen yrittänyt kirjoittaa itseäni lauluihin henkenipitimiksi, niin että se on ollut hetkittäin ainoa keino tulla näkyväksi. Ainoa keino kestää kipua. Mutta en ole kirjoittanut vuoteen. Koska en pidä sitä minään. Koska en pidä minää minään. Koska minulle on opetettu niin. Ei tarkoituksella, mutta sillä ei ole merkitystä. Kuvittelin että vahvat tekevät niin. Ovat olemassa vain omassa maailmassaan. Eivät tee itsestään numeroa. Eivätkä tee itseään näkyviksi. Eivätkä voi siksi koskaan päästää ketään lähelleen. Mutta ne ovat väärässä. Ja minä aloitan tästä. Maalaamalla itseni eloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti