Kesän viimeinen päivä on hyvä täällä, vielä vähän lämpimällä kalliolla. Saaristo vie sydämen, eikä anna sitä takaisin. Ajattelin että voisin jäädä makoilemaan tänne kunnes sataa. Vähän niin kuin se metrin mittainen kyy, joka oli luonut nahkansa ja jättänyt sen meille löydettäväksi.

Täällä on niin paljon kaunista. Niin paljon, etten ole osannut olla kuvaamatta sitä. Kamera (puhelin) pullistelee kuvia, enkä ole tiennyt mitä niille tekisin. Ehkä sijoitan niitä kaikessa hiljaisuudessa tänne, ja ehkä joku muukin voi joskus saada niistä iloa? Maailmassa on liian paljon rumuutta, ja silti samaan aikaan niin paljon hyvää ja kaunista, jonka haluaisin mieluummin muistaa. Ehkä tämä talteen laittaminen on muistamista. Yritystä jättää jälkiä elämästä. Ehkä tässä on jotain samaa kuin laulujen kirjoittamisessa ja taulujen maalaamisessa. Yritystä hahmottaa elämää. Tehdä se näkyväksi.

Löysin keväällä yli kymmenen vuoden kaupungissa asumisen jälkeen kodin, joka on monella tapaa niin kuin lapsuuden kotini. Vanha hirsirunkoinen punamullattu torppa, jonka lattialankut narisevat, ja ikkunaruudut vuotavat kuin seula. Luonto on täällä koko ajan läsnä, vaikka moottoritien meteli kantautuu tännekin asti. Se on hinta jonka joutuu maksamaan siitä, että haluaa elää lähellä kaupunkia, töitä ja ystäviä. Se on kuitenkin pieni hinta siitä, että saan herätä aamuisin hiljaisessa talossa, jonka ikkunasta näkyy notkuva omenapuu, ja luonto joka vaihtaa vaatteitaan joka ikinen päivä. 

Olen elänyt puolet elämästäni vuodenaikojen kiertoa seuraten, keskellä metsää ja järviä, ja vasta nyt palattuani tänne ymmärrän kuinka paljon olen sitä kaivannut. Olen syntynyt tänne, ja minä tarvitsen tätä. Muuttuvaa luontoa, värejä, kasveja ja eläimiä, vuodenkiertokulkua ja sitä, ettei yksikään päivä ole samanlainen.

En tiedä kauanko tätä mielenhäiriötä jatkuu, mutta tervetuloa kanssaeläjäksi niin kauan kuin sitä kestää.