Tänään kaikki kurottuivat kohti valoa.

Samaan aikaan toisella puolella palloa. Maailman pienimmät linnut ja pieni sisko. Pelottavaa miten nopesti aika kuluu. Tästäkin olin jo unohtanut niin paljon.

Niin hyviä pakkaspäiviä! Mietin siinä -29 asteessa mattoja hangessa harjatessani, että on meillä täällä pohjoisessa aika erikoinen meininki. Tuntuu etten ole käynyt ikuisuuksiin ihmisten ilmoilla. Täällä karvalakki vinossa pyörinyt pitkin hankia, ja sitten kun piti lähteä keikalle, hukkasin auton avaimet. Käänsin koko asunnon, soitin epäkypsän raivoamispuhelun ja syytin kanssaeläjää avainten hukkaamisesta, vaikka olin tietenkin itse hukannut ne.

Eilen juhlittiin aamuun, samalla kun vanhan kauppahallin ikkunoiden takana leijui maailman kaunein lumisade. Vuosien määrällä ei ole väliä, mutta sillä onko vuosissa elämää on. Yritän muistaa elää niin vimmatusti. Koko ajan on jonkun aika lähteä. Minä kun vaan niin rakastan tätä sirkusta, ja toivoisin ettei tarvitsisi lähteä koskaan. Tai päästää muita lähtemään.

             Joku vähän viluisena syntynyt

             kolmet villasukat ja untuvatossut
             kolmet housut
             kolme villapaitaa 
             ja kaulahuivi. 
             Niin, sisällä.

             Tulihan se talvi eteläänkin.

             Auto ei lähde käyntiin,
             ja kissa nukkuu maailman pienimmällä kerällä
             aina siellä missä on lämpimintä.

             Päivä on mennyt tulta pidellessä,
             vaan eihän se pysy.
             -27°c on ei mitään siellä mistä tulimme.
             Jos jatkuisi näin, pian saattaisi joutua jäämään tänne. 

             Lunta vain sataisi ja sataisi,
             sellaisina nauhoina niin kuin radiossa sanottiin,
             ja sitten koko mökki hautautuisi lumeen.

             Mikä murhenäytelmä,
             vaikka oikeasti ei paremmin voisi olla!

             
             Kellari täynnä ruokaa, ja huopikkailla pääsisi kyllä saunalle.

             Joulukuusi jouduttaisiin pitämään vielä kuukauden, 

             koska ulko-ovea ei tohdi avata, ettei pakkanen pääse sisään.

             Ikkunoihin ilmaantuisi lisää aarteita,

             ihan niin ettei ulos näkisi,

             ja jos sitä ei lasketa, että falskaa niin maan perkeleesti, 

             toivoisin että ne säilyisivät siinä ikuisesti,

             tai ainakin siihen asti kunnes oltaisiin taas valmiita
             kevääseen.

 
Huijasin vähän. En tiennyt että tunturissakin on joulupuita. 

Eläinystäviä ei tarvinnut odottaa tällä kertaa päivääkään. Istuin aamupalalla keittiön pöydässä, kun pieni valkoinen poro ilmestyi ikkunan taakse. Siinä me sitten hetki katseltiin toisiamme, lappi ja minä. -- Niin, se tapahtui taas. Voisin jäädä tänne.